E V V K

Kun nyt ei enää jaksais yhtään, ei pätkääkään. Ihan kuin olisi pää kaulaa myöten turpeessa, ei tunne kylmää, ei tunne kuumaa, ei tunne iskuja. Aivan kuten hammaslääkärissä, kun on puudutettu ja kuulee vain poran äänen. Tekisi mieli tökätä parsinneula ihon läpi ja tuntea - edes kipua.

Inhoan olla möllö. Ajattelen yksinkertaisesti, että syövän sairastaminen ja sen jälkeiset olisi riittänyt minun elämän korkeakoulukseni. En jaksa olla enää sairas, mutta ei tämä olotila voi normaalikaan olla. Mulla on apuja, lääkkeitä ja kuuntelijoita, mutta olon koheneminen tapahtuu niin kuolettavan hitaasti. Ja kontrasti kasvaa koko ajan kesää kohden mennessä.

Jokin ajattelutavassani on loopissa ja se pitäisi pistää poikki ja yhdistää toisin.

Nukkumaanmeno tökkii yhä. Etoo mennä sänkyyn ahdistumaan. Muutamana iltana on ihan fyysisesti oksettanut ajatus nukkumisesta. Miksi pidän kiinni ahdistavista unista? Koska minähän ne saan aikaan, kai.

Mulle sanotaan toistuvasti että älä ole niiiiin ankara itseäsi kohtaan. Luovutan siis täten yöni hallintayritykset pois. Puhkun ne ilmapalloon ja lasken ikkunasta lentoon, lasken irti. Olkoon tuo nyt mun mantra. Luovutan yöni hallinnan pois.