Tiukka filtteri

Aamulla reippaasti ylös ja heti kahdeksalta soittamaan terveyskeskukseen. Ihme oli suuri, kun pääsin heti eka yrittämällä jonoon. Odotusta kesti vain muutaman minuutin kunnes filtteri vastasi. Erehdyin sanomaan, että pitäisi lääkettä saada koskapa korva kipeä taas. Filtteri:" Uitteko paljon?" "En". Filtteri:" No suihkussa pitää käydä varovasti, jos on tällaiseen taipumusta." Olin aivan varma, että filtteri evää pääsyn lääkärille sillä perusteella, että käyn suihkussa. Asia kuitenkin hoitui - sain tippaa ja rasvaa.

Iltapäivällä oli ostopalveluhammaslääkäri, waude. Ajattelin ettei ainakaan tarvitse odottaa. Eka virhe. Hammaslääkäri piipahti hakemaan banaania kaupasta, kun minun vastaanottoaikani kilahti, hoitaja ihmetteli huomisen työvuoroja. Pääsin sisälle. Ei meinannut imu pysyä suussa, se maaginen sininen valo, joka kovettaa, ei toiminut, toimi, ei toiminut. Kiillotettaessa tuli kaulakin huuhdeltua. Nousin jo pois tuolista, kun kokeilin kielellä hammasta ja posken puolella tuntui terävää karheaa. Kerroin huomioni ja hammaslääkäri pyysi pomppaamaan uudestaan tuoliin ja seisoen hän hiaisi roson pois. Hoitaja kysyy joko nyt olisi hyvä vai oliko vielä jotain. Lääkäri oli jo kääntänyt selkänsä. Minä pomppaan ovesta ulos miettien etten ole koskaan aiemmin saanut noin epäkohteliasta ja väkinäistä palvelua.

Viime yö

Meni taas vähän vinksalleen. Yleensä olen ollut silmät kiinni koko yön ahdistavia unia katsellen, mutta muutamana viime yönä olen herännyt aamuyöllä. Viime yönäkin heräsin neljältä eikä tullut uni. Katselin telkkua, harmitti kun ei ollut mitään nauhoitettuna myöhempää katselua varten. Joskus kuuden maissa ihana uni syöksyi piilostaan ja vei mukanaan, mutta taasen muutaman tunnin kuluttua olin hereillä.

Oli taas tullut yöpostia - kirja. Aamupäivällä tuli suklaata. Huomasin tosin käydessäni päivällä kaupassa, että en ole ainoa, jolle osoitetaan huomiota.


Korvaa särkee taas. En mene päivystykseen jonottamaan, en. Maanantaina taas akuuttiaikaa terveysasemalle. Silmäkulmassa on myös jotain outoa. Tai ehkä olisi helpompi kertoa missä ei tunnu olevan mitään vikaa. Reidet on hyvässä kunnossa - ulkoisesti - ei ihon alla mitään musculuksia ole, mutta mukana kulkevat.

Mukavaa kuultavaa

Menin hakemaan thaimaalaista noutoruokaa ja heti ennenkuin ehdin oven perässäni sulkea, minulle hymyiltiin. Tämä nainen laittoi annoksia valmiiksi ja samalla tiedusteli, josko olin tilannut puhelimitse. Kielsin ja kerroin mitä haluaisin mukaani. Nainen kuitenkin ensin kehui hiuksiani tai paremminkin niiden väriä. Voi kuinka lämmittikään mieltä ja sielua. Hoidimme sitten itse asian, ruoka valmistui todella nopeasti. Iloisin mielin kohti kotia ja nauttimaan.

Avunpyytämisen vaikeus

Alkuviikosta naapurin ulkomaalaissyntyinen nuori mies tuli yllättäen soittamaan ovikelloa ja pyysi apua papereiden täyttämiseen. Sanoin kyllä auttavani, jos pystyn (mielessäni pyöri ajatus, että en ollut käyttänyt englantia juurikaan muutamaan vuoteen). Hänen matkalaukkunsa oli kadonnut paluulennolla Suomeen ja siitä piti tehdä vahinkoilmoitus vakuutusyhtiölle. Hän halusi minun kääntävän lomakkeen suomenkielisen tekstin englanniksi, jotta hän osaa täyttää tiedot oikeisiin kohtiin. Selvisin aika hyvin, siis omasta mielestäni.


Tapaus sai minut kuitenkin miettimään avunpyytämisen helppoutta/vaikeutta - jälleen kerran. Olen itse ollut lähimenneisyydessä tilanteissa, joissa olisi ollut omaa olemista helpottavaa rohkaista mielensä ja pyytää apua läheisiltä. Se vain on niin luvattoman vaikeaa.

Osasin sen taidon, kun vietin pidempiä aikoja Kreikassa ja piti muun muassa käydä näyttämässä poliisilaitoksella käteistä rahaa, jotta myönnettiin oleskeluaikaa lisää. Ei ollut keino eikä mikään kääntyä tutustumieni paikallisten puoleen, jotta sain kootuksi vaaditun takuusumman. Sain myös pyydettyä paikallisen autovuokraamoyrittäjän suosittelijakseni. En pysähtynyt miettimään; mitä jos, entäpä jos, ei tämä kuitenkaan, suostuukohan hän jne.

Itselle on niin vaikea pyytää mitään ekstraa. Ei niin, apu tarpeeseen ei ole ekstraa, mutta minun ajatukseni on ollut sellainen jo pitkään. Jos vain suinkin saan asian hoidettua kontaten, välillä leväten, pieniä taakkoja usemman kerran kantaen, mahdollisimman vähän itsestäni ääntä pitäen niin silloin olen selvinnyt ilman avunpyytämistä. Jippii ! Ei suinkaan, vaan yksin puuskuttaminen on aina vaatinut veronsa. Ei ole pariin päivään päässyt liikkelle lainkaan, lähes kaikki perushuoltokin kärsi siitä sinnittelystä. Mutta pystyinhän henkseleitä paukutellen kehumaan - kun henki jo hieman kulki - että näin sitä meikäläinen vaan ilman apuja pärjäilee.

Se on niin noloa joutua myöntämään, että en selviä yksin. Se ei ole minulle vielä selvinnyt että mikä siinä nolottaa. Kun minulta pyydetään apua niin ei ole koskaan tullut mieleen, että kylläpä hän joutuu nöyrtymään nyt edessäni. En ole koskaaan ajatellut että avunpyytäjä olisi jotenkin huonompi ihminen. Päinvastoin, olen vain ajatellut sitä kuinka hienoa on päästä olemaan avuksi. Sopisiko tähän paremmin kuin hyvin viisaus: älä tee niinkuin minä teen vaan niinkuin minä sanon.