Vihdoinkin kotona

Niin vaihtui vuosi, viihdytin lähisukulaiset yksi kerrallaan ja vanhenin - nyt riittää. Unirytmi on aivan sekaisin, mielestäni väärään suuntaan. Voi elämän käsi !

Vajavaisuuteni

Enpä olekaan aikaisemmin tuntenut näin suurta vajavaisuutta. Olen tuntenut avuttomuutta, heikkoutta, epäonnistumista ja paljon muuta, mutta en koskaan aikaisemmin näin valtaisaa vajavaisuutta henkisesti. Olen ymmärtänyt kuinka paljon minulla on opeteltavaa, jotta voin elää loppuelämäni itseäni tyydyttävällä ja helpottavalla tavalla, taakoittamatta oloani huonoilla toimintamalleilla.

Minun täytyy opetella ilmaisemaan pettymykset, suuttumukset, loukkaantumiset yms. läheisilleni silloin kun heidän sanomisensa tai tekemisensä minussa tuon tunteen aiheuttaa.

Täytyy opetella olemaan miellyttämättä muita kuin itseäni ja varsinkin olemaan miellyttämättä oman oloni kustannuksella.

EI ei ole kielletty sana, se voi solahtaa suustani (helpostikin).

En halua enää ottaa vastuuta toisen ihmisen tunteista. En halua olla se vahva jota voi loukata, koska luulin kestäväni sen.

Pyrkiä rehellisyyteen ollessani näyttämöllä - muiden ihmisten edessä. Tajusin eilen ensimmäistä kertaa, että olin 90 % rehellinen kirjaajan edessä ja aion nostaa prosentin 100.

Tämä helpotti hieman, sillä tajusin nämä luettuani että ne ovat täysin toteuttamisen rajoissa, huuuh.

Sitten hieman uniasiaa. Kävin maskeja sovittelemassa viime viikolla ja siinä vierähtikin pari tuntia. Nyt nukkua tuhisen tällaisen sierainmaskin kanssa

ja tässä on vain ja ainoastaan se ongelma, että paksut pokset ei oikein lepää rutistumatta kovetettujen remmien välissä, mutta tuopa ei vuoda laisin, jeee, ihquu.

Tilaukseen laitettiin tällainen

ja tuon pitäisi olla saatavilla viimeistään ensi viikon alussa. Nukkuminen sen kun vaan helpottuu ainakin fyysisesti.

Olipas taas sattuvasti sanottu

Kuuntelin Ilonaa ykköseltä, aihe ei niinkään koskettanut, mutta havahduin, kun kuulin miehen puhuvan kuinka ei halua aiheuttaa hämmennystä ja noloutta kysyjässä vastauksillaan. Kuinka hän pyrkii ottamaan vastuun kysyjän tuntemuksista ja tunteista. Tuntui todella tutulta - hetkinen - kuka toimii samoin tai ainakin yrittää ottaa vastuun kuulijasta.
Ilona sanoi kerran, sanoi toisen, että se on vastapuolen ihan ikiomalla vastuulla kuinka suhtautuu ja kuinka käsittelee nolostumisensa, häpeänsä yms. muut vastauksen herättämät tunteet. Ilona ei antanut periksi, vaikka hänelle kuinka kerrottiin syitä ja tilanteita, joissa ei halua tuottaa toiselle pahaa mieltä. Ilona vaan 'jankkasi', että jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan ja niiden käsittelemisestä.
Meni aika syvälle sisimpään tuo viesti ja tuli helpotuksen itku - josko minun ei tarvitsekaan etukäteen miettiä kuinka vahvasti totuudenmukaiset vastaukset vaikuttaa vastapuoleen. Jospa ne mitäkuuluun -kysyjät muotoilevat kysymyksensä ihan i t s e toisin, jos totuudenmukaiset vastaukseni eivät miellytä tai aiheuttavat ylitsepääsemätöntä ahdistusta.

Uskonko, luotanko ?

Annan palaa !

Ajatuksia pulpahtelee

Tiikerin synttärit on lähestymässä ja se herätti ajatuksen, etten muista omista synttäreistäni yksiäkään. Aikuisiässä se ei ole outoa, mutta lapsuuden synttärijuhlista ei ole minkään valtakunnan mielikuvaa eikä valokuvaa. Ei ole kuvia, joissa olisi kavereita pöydän ääressä, päivänsankari puhaltaa posket pullollaan kakun kynttilöitä. Mun synttäreitä varjostaa toinen riehakas juhla, että ehkä sen takia ei ole oikein osattu juhlia. Perheemme oli myöskin kova muuttamaan, joka edesauttaa kavereiden vaihtumista. Tiedustelin sisareltani muistikuvia, hänen syntymäpäivänsä on syyskesällä, mutta ei hänelläkään ole mielikuvaa juhlista - omistaan tai minun. Kaikilla näillä pienillä asioilla on ollut vaikutusta.

Reunalla ollaan edelleen

Eilen olimme hurvittelemassa, vietimme Nökön juhlapäivää karusellissa. Sää suosi, mutta sankari ei. En ole kertaakaan nähnyt Nökön elämänsä aikana hymyilevän/nauravan - paitsi vahingoniloisena. Eipä eilinen tehnyt poikkeusta, kaikki oli hänelle suunniteltua ja lähes kaikki hänen toiveensa toteutettiin, mutta niin venyi alahuuli pitkällä - pari läheltäpiti tilannetta vältimme, ettei hän huuleensa kompastunut. Nökö on kuulema cool, toki joo, onhan hän jo himpun toisella kymmenellä. Lopullinen lukko tuli kuitenkin ystävättäreltäni, joka sanoi: 'Saa täällä Kiraja hymyilläkin'. Vetäisin suupielet yhteen takaraivon kautta ja purin hammasta yhteen etten olisi itkua tihrustanut.

Olin ihmetellyt miksi on toisinaan niin vaikeaa ottaa kapula käteen ja soittaa, eilinen kirkasti sen todella. En kestä yhtään 'omituisia' kommentteja. Mää yritän, voi kekko, mää yritän, mutta raja on niin lähellä. En tiedä mitä on sen rajan toisella puolen, mutta jostain kumman syystä en edes haluaisi piipahtaa siellä pällistelemässäkään. Mä tiedän sen että en ole oma entinen, läpi kyynelten hymyilevä, molla enää. Mihin hävisi ne ystävät, jotka aikoinaan kehottivat kertomaan ja näyttämään kun on huono päivä, antoivat 'luvan' olla oma itseni - sitä vartenhan ystävät ovat.
Kuinka tärkeänä pidän ystävyyden säilyttämistä, en kai kuitenkaan anna sen mennä itsekunnioitukseni ohi ? Ystävyys ei voi olla pelkkä itseisarvo, ystävyys ja kunnioitus ansaitaan. Olenko petturi, jos annan ihmisen lipua pois elämästäni, ei ole tarkoitus ketään kuitenkaan häätää ilkeästi. Antaa vain mennä, jos yhteenliimanneet elämäntilanteet ja kokemukset muuttuvat. Voisiko joku kuittailla sen takia etten kerro hänelle kaikkea, ei ole kyse valehtelemisesta vaan halusta ja uskalluksesta.

Lähdemme kuntoutumaan viikoksi, jääpähän osa arkisesta huollosta pois - ei tarvitse suunnitella eikä toteuttaa. Tänään meillä poikkesi vieraita, jotka käyvät vain muutaman kerran vuodessa ja huomasin toisen silmien etsiytyvän vähän väliä tarkkailemaan epäjärjestystä. Se ei loukannut, koska kyseessä ei ollut kukaan läheinen, kommentoinnista olisin loukkaantunut. Mietin vain olettiko hän etten huomaa vai oliko hänelle mitään väliä sillä vaikka huomaisin.

Allapäin

Kuka muistaa missä televisiosarjassa esiintyi 'Nyynä' (niin se oli suomennettu) ? Tuli jostain ykskaks mieleen. Juttelen nimittäin välillä itsekseni ja sanoin ääneen, että mitäs Nyynä.

Näyttää vähän siltä, että tämä blogi on vain valittamista varten ja sitähän riittää. Aloitetaan kevyimmästä eli mun kone jumittaa. Sain jo ohjeen poistaa yhden ohjelman ja kone virkustui, mutta sitten tarvitsin poistettua ohjelmaa ja latasin sen uudelleen ja ongelma palasi. Antaa olla.

Yhä edelleen syyllistän itseäni sairastumisestani. En tajua miksi asia on taas ajankohtainen, luulin jo sen olevan käsitelty ja ohi. Kaikertaa, kaikertaa. Tiikerikin jokin aika sitten esitti kysymyksen, että jos olisin tiennyt sairastuvani niin olisinko peruuttanut tilauksen. Mä en pääse täältä ylös, vaikka kuinka pinnistelen. Mua pelottaa ja ahdistaa. Haluan ja tarvitsen onnistumisen ja paranemisen merkkejä enkä niitä löydä. Kirjaajan kanssa keskustellaan ja asiat näyttävät hetken paremmilta, mutta sitten se epätoivo vyöryy päälle kuin hyökyaalto. En enää tiedä mitä sanon mun voinnin kyselijöille, totuuden sanominen ääneen ahdistaa niin suunnattomasti. En tosin haluaisi valehdellakaan tai pikemminkin jättää kertomatta.

Ehkä pitäisi tulla niin äärimmäisen järisyttävän pelottava kokemus, jotta tajuaisi haluavansa jatkaa elämää. Nykyisellään tämä olemassaolo on vain selviämistä, en nauti mistään, en tunne mitään, en itseasiassa haluakaan enää mitään. Kaikki on yhdentekevää. Välinpitämättömyyden lisääntyminen pelottaa. Yritän keksiä uusia luovia asioita ja saada niihin innostuksen mukaan ikäänkuin hymyillä peilikuvalleen niin kauan, että alkaa oikeasti hymyilyttää. Innostuksen esittäminen/näytteleminen ei auta. Siirryn kauemmas ja kauemmas todellisuudesta - tahtomattani.

Olisi hirveän tärkeää, että voisin luottaa. Olen ollut oma peruskallioni ja nyt kun sitä ei ole niin olen aivan eksyksissä. En välillä oikein tiedä onko näkemäni unet sittenkään niiiin ahdistavia vai kuvittelenko vaan.

Apostolin kyyti

Tänään tepastelin ystävättäreni kanssa ympäri kaupungin, kummallakin oli kamera mukana. Lähdimme hyvissä ajoin aamulla ja saimme nauttia kaupungin tyhjyydestä. Retki oli erittäin antoisa - ehkä jopa liiankin, sillä tuntuu että harmaat aivosolut ovat yhä edelleen juoksupyörässä. Onneksi mun kameran akku ei kestänyt loppuun asti, sillä silmätkin väsyivät. En ole harjaantunut kuvaaja niinpä paneuduin kuvaamiseen - ehkä liian - intensiivisesti. Tai ehkä sain liian paljon UV-säteilyä, vaikka olikin pilvipouta.

Näin entuudestaan tuntemattomia lintuja, jotka liikkuivat hauskasti. Menen tarkkailemaan niitä lintuja aivan varmasti uudestaan. Niissä oli jotain suunnattoman kiehtovaa ja tuli olo niinkuin olisi ulkomailla ollut. Oli myös hienoa huomata, että aivan kaikki ei ole vielä tässä maailmassa nähty.

Mun kone kaatu

Tänään on ollut joltiseenkin huono päivä. Lounasaikaan Tiikeri otti mikrosta jauhelihakastikerasiaa ja tietty se oli kuuma, kun oli ikäänkuin sitä varten siellä ollut, niin eikös se tee kuperkeikan ja siitä iso klöntti mun jalkapöydälle. Kastike istui siinä kuin tauti ennenkuin keksin jonkun rievun millä hinkata se pois. Pari palorakkulaa ja erittäin kiukkuinen ämmä oli lopputulos. Totta vie tiedän, että vahinko mikä vahinko, mutta kyllä kaikki voimailusanat käytin jotka tiedän ja sitten itkua perään. Siivoan lattiaa ja itken, siirryn jäähylle partsille ja itken. Tuossa vaiheessa itken jo sitä miten voin olla niiiiin paksa äiti, että tuollaisesta hermostun. Olen pyytänyt anteeksi ja osittain saanutkin.

Nyt sitten illalla kun hyörin paksun ahterokseni kanssa sänkyni ja tietokonepöydän välissä niin eikös peräposket tönäse pöydän nurin. Pöytä on hutera, pikemminkin taso, joka tahdon voimalla on pysynyt paikoillaan. Olin ihan varma, että mun urani nörttinä loppui siihen, mutta ainakin vielä tuntuu toimivan. Ehkä onni oli, että se ei ollut päällä eikä edes lämmin, mene ja tiedä.

Tänään olis varmaan ollut sopiva päivä hypätä elämäni ensimmäinen benji -hyppy tai vaikka kokeilla osaisinko ajaa moottoripyörää ja hiukan keulia.

Enkelin viesti

Olisiko voinut paremmin osua kohdalleen viesti Enkelin.

Lunta tupaan

Tiikeri on muutamia öitä viikossa poissa, ollut ainakin tähän saakka. Kyläpaikan rouva kertoi jotta Tiikeri ei haluaisi ja hänenkin mielestään on hieman väärin, että joutuu olemaan. Joopa, tosi kiva. Enhän mäkään haluaisi, mutta ... Syyllisyys on ollut tarpeeksi kova ilman arvosteluakin ja nuo kommentit ei ainakaan sitä vähennä. Olisinpa sairastunut kuusi vuotta aiemmin niin tietäisin mitä minun kuuluisi tehdä. Mulla olisi niin valmis käsikirjoitus ja loppuhuipentuma vetäisi kaikki mykäksi.

Voi uskoisipa joku, että en haluaisi olla sairas - en mistään hinnasta. Haluaisin olla ihan tavallinen töllikkä, joka käy töissä ja kiroaa vuokrankorotuksia. Surkuttelee sitä ettei ole löytänyt elämänsä miestä. Laihduttaa ja lihoo taas. Tuskittelee ystävien kanssa ongelmiaan. Voi pitää tai olla pitämättä yhteyksiä sukulaisiin. Odottaa kesälomaa kuin kuuta nousevaa ja kun kotiutuu niin varaa jo uuden reissun, väliajat makselee edellisen reissun luottokorttilaskuja ja tulevaa matkaa. Toisin sanoen haluaisin olla velvollisuuksista vapaa töllikkä, joka ajattelee vain ja ainoastaan itseään.

Nyt mulle rupeaa valkenemaan pikkuhiljaa kuinka ressukka mä oikeasti olen. Koko elämäni tähän asti olen esittänyt vahvaa ja jaksavaa ja nyt kaikki murenee, kun tajuan että olen vain miellyttämällä saanut pidettyä ihmisiä lähelläni. Olen heittäytynyt tarpeen niin vaatiessa vaikka kynnysmatoksi ja hymyillyt ja kiitellyt, että sain olla juuri se johon kenkäsi pyyhit. Kyllä on palapelin palaset sulaneet niin pahoin muodottomiksi möykyiksi, että ei niitä saa enää toistensa lomaan aseteltua. En jaksa tajuta, että mun pitäisi tämän sontakasan läpi ryömiä voittajana maaliin. Mihin halvatun maaliin, enhän edes tiedä missä se on ?

Nyt ahistaa ja kovasti

Mä en saa mun kamerasta videopätkiä ulos, voi viulu. Aikaisemmin ulostautuneet siinä missä kuvatkin, mutta ei nyt, hjelppiä, a-pu-va. Että voi tällainen pikkuasia saada ihmisen tuskan valtaan. Heti ekaks tulee mieleen, että kuinka sitä onkaan ihminen tyhmä. Ei saa onnistumaan aikaisemmin onnistunutta, pööööööö. Heitän seinään koko hp:n niin ongelmat poistuu kerralla. Ei tarvitse sitten myöskään tuskailla apätarkkojen kuvien kanssa. Päätän raporttini täältä pässilänlaaksosta tähän.

Isku palleaan

Eipä kestänyt kauaa luulosairauttomuus (taivutus vähän hakusessa). Kävin kirjaajalla ja kerroin kuinka paljon öiset unet vaivaavat, ei pelkästään aamuja vaan ne vaikuttavat koko päivään. Hän antoi neuvoja - ei saisi vatvoa unia eli lietsoa niiden mielessä säilymistä, kertoi etten varmaan pääse lähiaikoina niiden muistamisesta kokonaan eroon, mutta pitäisi pyrkiä niiden vaikutuksen vähentämiseen. Olen täysin samaa mieltä ja pyysinkin häntä kertomaan kuinka rupean työstämään omaa käyttäytymistäni, jotta unet ei hallitsisi valveillaoloaikaani. Joo, niin, eihän siihen ole mitään yleispätevää keinoa tai reseptiä, kirjaaja vastasi.Toki sen tiedän, mutta miten muutan suhtautumistani unien jättämään jälkitilaan, pyysin vielä. Se sinun on kyllä itse keksittävä, kirjaaja huokasi.

Kerroin pääpiirteet näkemästäni unesta, minut oli valittu monipaikkaiseen 'lautakuntaan'. Valitsemiseen vaadittiin suositus ja äänestyksen voitto. 'Lautakunta' koostui ainakin 125 jäsenestä ja istumapaikat oli numeroitu, vapaita paikkoja oli siellä täällä ehkä vajaa kymmenkunta. Uneni jännitys ja ahdistus koostui siitä, että etsin istumapaikkaani tietämättä paikkani numeroa. Kokeilin erilaisia keinoja selvittää paikkaani mm. haastattelemalla vieruskavereita. Kyselin heiltä tärkeimpiä työmoraaliin ja vapaa-aikaan liittyviä asioita ja toivoin linkittyväni vasemmalla ja oikealla puolella istuvaan. Ei tullut tulosta. Kirjaaja totesi, että ahdistuit siis asiasta (=numerosta), jota sinulle ei ollut kerrottu ja jota et voinut tietää tai arvata ja katseli minua kulmakarvojaan nostellen. Tulkitsin sen vähättelyksi ja tyydyin vain sanomaan, että toki valveilla ollessa ymmärrän ahdistumisen ja unien aiheiden olevan tyhmiä, mutta se ei tunnu laisinkaan tyhmältä unennäkemisen aikana. Hän vain toisteli yhteenvetoaan.

Mua raivostuttaa tuollainen vähättely. Totta mooses mä tiedän, että näkemäni unien juonet ei ole kovinkaan kummoisia, vaan se onkin se tunnelma. Tunnelma niissä ahdistaa, tunnelma, jota en saa puettua sanoiksi, jotta tekisin itseni ymmärretyksi.

Johan nyrjähti

Olin tänään ohjatussa rentoutuksessa. Olen ollut aikaisemminkin ja tulos ei valitettavasti ole ollut toivottu, mutta yrittäähän aina voi. Tänäänkään tulos ei ollut toivottu, mutta erittäin yllättävä. Hahmotimme kehoamme ja aloitimme jakamalla itsemme puolikkaiksi. Ensin oikea puoli, tunnustele oikea poski, oikea käsi ja oikea jalka. Mieti ja kohdista kaikki huomiosi oikeaan puoleen, vertaile vasempaan, joka ei vielä ole saanut huomiota. Sitten tuli vasen puoli ja sen jälkeen jatkettiin raajaparit yhtä aikaa ja läpi koko keho. Paitsi minä. Minä, siis tuntemukseni jumittui siihen oikeaan puoleen. Oikea puoli suhisi kuin tähtisädetikku, oikein kihelmöi. Kyseinen harjoitus loppui, kihelmöinti ei. Sain kuulla, että oikea puoli on toiminnan puoli ja vasen tunteen puoli. Vasemmalla puolella ei tuntunut sitten yhtikäs mitään. Luulin saavani sydänkohtauksen, koskapa oikean puolen tuntemukset olivat niin voimakkaat. Minulta kysyttiin olinko toiminnan naisia eli hoivasinko itseäni toiminnallisesti. Pakko oli myöntää. Nykyään on tosi vaikea pysähtyä ja kuunnella itseään ja tuntemuksiaan. Ketä yritän huijata? Siis en pysty nykyään alkuunkaan pysähtymään. Sosiaalinen en halua olla kuin tietyssä määrin, mutta fyysisessä tai passiivis-fyysisessä (kulkuneuvo) liikkeessä täytyy olla.
Mutta takaisin päivällä tapahtuneeseen. Harjoitus vaihtui ja silloin se minulle iski tajuntaan. Jos vasen puoli on tunteet ja sillä puolen ei tapahtunut yhtikäs mitään, niin kuinka solmussa olenkaan. Yllätys, yllätys, yhdistin asian välittömästi yöllisiin uniini. Eihän ole mikään ihme, jos olen näin solmussa, ettei unikaan tuo armahdusta. Kraana avattiin. Itkultani en enää voinut keskittyä muihin harjoituksiin. Olin niin hämmästynyt reaktiostani. Ei tuntunut pahalta, ei ahdistanut, ei pelottanut, itketti vaan. Loppua ei meinannut tulla millään, puhdistava vaikutus oli valtaisa. Oivalsin tai siis sain konkreettisen todisteen siitä, että jotakin on lukossa ja avain hukassa. En siis ollutkaan luulosairas. Luulosairauden luulo/harha on ollut niin voimakasta ja voimia verottavaa. Tosin tajusin sen vasta nyt. Toisaalta olen kyllä jo jonkin aikaa haaveillut pääsystä hypnotisoitavaksi, toteuttamista en ole uskaltanut edes ajatella. Toisin sanoen mieleni kertoo asioita munkkilatinaksi ja minulta puuttuu tulkki. Koska on kuitenkin kyse niin läheisestä - kuin omasta mielestä - niin 'kehonkielestä' on voinut jotain päätellä.

E V V K

Kun nyt ei enää jaksais yhtään, ei pätkääkään. Ihan kuin olisi pää kaulaa myöten turpeessa, ei tunne kylmää, ei tunne kuumaa, ei tunne iskuja. Aivan kuten hammaslääkärissä, kun on puudutettu ja kuulee vain poran äänen. Tekisi mieli tökätä parsinneula ihon läpi ja tuntea - edes kipua.

Inhoan olla möllö. Ajattelen yksinkertaisesti, että syövän sairastaminen ja sen jälkeiset olisi riittänyt minun elämän korkeakoulukseni. En jaksa olla enää sairas, mutta ei tämä olotila voi normaalikaan olla. Mulla on apuja, lääkkeitä ja kuuntelijoita, mutta olon koheneminen tapahtuu niin kuolettavan hitaasti. Ja kontrasti kasvaa koko ajan kesää kohden mennessä.

Jokin ajattelutavassani on loopissa ja se pitäisi pistää poikki ja yhdistää toisin.

Nukkumaanmeno tökkii yhä. Etoo mennä sänkyyn ahdistumaan. Muutamana iltana on ihan fyysisesti oksettanut ajatus nukkumisesta. Miksi pidän kiinni ahdistavista unista? Koska minähän ne saan aikaan, kai.

Mulle sanotaan toistuvasti että älä ole niiiiin ankara itseäsi kohtaan. Luovutan siis täten yöni hallintayritykset pois. Puhkun ne ilmapalloon ja lasken ikkunasta lentoon, lasken irti. Olkoon tuo nyt mun mantra. Luovutan yöni hallinnan pois.

Uni on viholliseni

Nukkumaanmenon kanssa on parina viime yönä ollut hieman taas ongelmaa. En halua, viitsi ja jaksa katsella niitä öykkäreitä heti, kun silmänsä ummistaa tai siltä se ainakin tuntuu. Olen aika lailla kypsää kauraa ja valmis jättämään nukkumisen kokonaan pois vuorokausistani. Kyllähän mä ne pässit selätän.

Joku neuvoi kokeilemaan dialogista kirjoittamista eli kysyt ja vastaat itse - paperilla. Kokeilin. Ei oikein johtanut mihinkään juuri tämän uniongelman kanssa. No okei, ehkä pari kertaa ei vielä tuota tulosta, mutta päänsisäinen siivilä laski kaiken läpi säälimättä. Mua etoo koko asia. Kirjaajan kanssakin juttelin asiasta ja ihmetteli kuinka vahvasti poden syyllisyyttä siitä etten pääse noista unista eroon.

Nyt myös on kovasti tapetilla nuo hyväätarkoittavat kommentit - käännät vain asioista esiin sen positiivisen puolen ja kaikilla on välillä aallonpohjaa, kuuluu elämään. Mutta kun tuntuu että olen ruopannut pohjaa jo niin pitkään, että rupean muistuttamaan naamavärkiltäni Lordia. Mä luulen että nyt olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, jotta täytyy kokeilla myytinmurtajuutta. Työkaverini tapasi lohduttaa mua kovan ketutuksen hallitessa, että kun laittaa viiden tuuman naulan isovarpaan kynnen alle ja potkaisee seinään niin ikäänkuin ketutukset haihtuu. Odottelen kunnes Renska avaa ovensa ja hankin apuvälineen.

Jos nukkuminen = ällöunien katseleminen niin ei kiitooos.

Kuka se kissan hännän nostaa...

Unikissan blogista sieppasin ja tein testin. Jännitti kuin koulun kokeessa konsanaan. Ei ole kehumisen kalastelua vaan kuopasta kipuamista, nyt voi hyvällä mielellä mennä katselemaan

k a u n i i t a unia.

Sain mansikoita

Istuskelin rannalla nautiskelemassa ihanasta päivästä. Lähietäisyydellä oli nuori nainen ja mies nautiskelemassa mansikoita ja kuohuvaa, olivat kaikesta päätellen olleet jo jonkun aikaa. Ehdin istua vain hetken kun nuori mies tuli luokseni haluten vaihtaa 50 centtiset euroon. Vaihdoin koska arvasin mistä oli kyse. Meni hetki ja nuori mies halusi 50 centtiset takaisin tarjoten euroa. Oli tyytyväinen kun en halunnut komissiota vaihtopalvelusta. Nyt oli nuoren naisen vuoro poistua paikalta ja hän totesi minulle mennessään, että otti varmuuden vuoksi puhelimen jos sattuisi jäämään pikkulaan jumiiin. Pian nuoren naisen palattua he keräsivät tavaransa ja Kimmo tuli luokseni tuoden loput mansikat tarjoten niitä minulle. Hän kysyi mitä teen siellä yksin. Kerroin että halusin lepuuttaa ajatuksiani öisen unen jäljiltä. Hän kyseli unesta ja kuunteli kun kerroin suurpiirteisesti mistä oli ollut kysymys. Kun olin lopettanut hän sanoi että eikös kaikki ole hyvin kun tiedät mitä pitää siivota ja toivotti mukavaa kesää. Kiitos.

Elämä se on kuin silikkiä vaan

Ahdistus nostaa taasen rajusti päätään. Yölliset pätkät, joita katselen kun kaihtimet on kiinni, eivät hävinneetkään cpap:n myötä. Toki ajattelin antaa aikaa hengityksen tasaantua, mutta nyt on kutakuinkin kuukausi tasoiteltu ja unet eivät anna levolle sijaa. Aamuiset päänsäryt jäivät menneisyyteen heti ensimmäisen ylipaineyön jälkeen ja yöllinen runsas hikoilu poistui. Olen tyytyväinen, mutta sitten en kumminkaan ole.

- - - Viime yönä olin kerrostaloasunnossa ja huomasin sulkiessani tuuletusikkunaa kuinka ulkona tulee lunta noin 10 cm puolessa tunnissa (olen aina ollut matemaatisesti etevä) ja pihalla näytti joku olevan odottamassa taksia. Jostain syystä jouduin ulos ja paikalle tuli poliisiauto, johon olin pakotettu nousemaan. Meitä istui kolme edessä, keskimmäinen ajoi. Ajaja tuikkasi ruuvimeisselillä kolmatta keuhkoon ja pudotti ovesta ulos. Tämän jälkeen ajaja kääntyi puoleeni ja sanoi että sinutkin on 'tapettava'. Kari Väänänenhän siinä ruuvarin kanssa heilui ja tökki siitä kylkeni ohi, mutta kuitenkin puseron läpi. Tokaisi jotain että vaikerra ja tiputti minut liikenteen jakajalle. Jäin siihen makaamaan ja odottamaan kunnes ohjaaja huutaisi poikki. Olin varma, että kyseessä oli kuvaukset, koska Väänänen osallisena.

Olin jälleen kerrostaloasunnossa, kello oli pitkälti yli puolen yön ja pihalla oli alle kouluikäisiä lapsia laskemassa mäkeä ja möyrimässä lumessa. Paheksuin vanhempia, jotka antavat lastensa elää kuin pellossa arki-iltana. Mutta sen verran tein myönnytystä, että ajattelin ehkä syynä olevan lyhyen ja vähälumisen talven. Ystävättäreni oli kylässä ja nyt tekemässä lähtöä, kun huomasin käytävässä naapurin, Ria Katajan, olevan lähdössä rientoihin. Mietin mielessäni, että tämä selittääkin sen kun en koskaan aiemmin ollut nähnyt hänen viettävän yöelämää. Olin hieman kade, että he pääsivät lähtemään yhdessä, mutta tietenkään en näyttänyt saati kertonut sitä heille.

Menin takapihan terassille katsomaan, jotta pääsevät turvallisesti matkaan. Terassilla oli oikein iloiset juhlinnat käynnissä ja olivat iloisia kun avasin oven niin pääsivät tyhjennykselle ja täydentämään juomavarastojaan. Yksi murjaanin näköinen vaalea mies iski silmänsä minuun ja teki itseään tykö. Käyttäytyi kuitenkin humalatilaan nähden suht sivistyneesti. Koko ajan minua vaivasi miksi mies vaikuttaa niin kovin tutulta. Naapuri näki kuinka väki vaelsi terassilta sisälle ja tuli oven kautta tyhjentämään asuntoa. Ystävättäreni oli noussut taksiin ja lähtenyt. Paikalla asunnossa oli vain murjaani ja naapuriin ihastunut pitkä mies. Lupasin murjaanille aivan varmasti vastata hänen soittoonsa seuraavana päivänä, mikäli numero olisi hänellä vielä silloin tallessa. Lähtivät kuin hidatetussa filmissä, vielä oven raosta vakuutellen yhteydenottoa ja kysellen josko olen aivan varma etten halua kuitenkin hänen jäävän viereeni yöksi. Vakuutin tietäväni mitä teen ja niin kaverukset poistuivat. Menin terassilta katsomaan heidän menoa ja silloin tajusin kuka murjaani on -Mieheni on palkkionmetsästäjä. Helpotukseni oli valtaisa kun tajusin, että hän ei tee taviksille mitään pahaa.

Näin kuitenkin samalla kuinka alaovesta tuli avaimilla kaksi asein ja peitetyin kasvoin varustettua miestä sisään. Kerroin naapurille ja hän piipahti kotonaan ja palasi hervottoman käsiaseen kanssa luokseni. Jähmetyimme oven saranapuolelle odottamaan - ovi oli lukossa - mutta kekseliäitä ja yli-inhimillisiä ominaisuuksia omaten asemiehet saivat irrotettua soittokellon ja sen ja postiluukun kautta pääsivät oven sisäpuolella olevaan lukkoon käsiksi ja sisälle. Naapuri ei ehtinyt käyttää asettaan edes uhkaamiseen, kun miehet olivat jo niskan päällä. Miehet vihjailivat koko ajan seksuaalisen väkivallan tekemisestä ja olivat vakuuttuneet, että minä olisin neitsyt joten minua se vahingoittaisi eniten. Naapuri kuitenkin viettelevän kutsuvasti asettui sängylle ja vilautteli hameen helmojensa alta paljastuvaa herkkua. Sai jopa pienen häpeän punan nousemaan poskilleen ja miehet kiinnostuivat hänen vahingoittamisestaan minua enemmän. Tajusin naapurin heittäytyneen houkutuslinnun osaan, jotta minä ottaisin aseen piilosta ja käyttäisin sitä uhkailuun. Nostin aseen ja ongelmia aiheutti aseen paino. En ensin edes löytänyt liipasinta, pöyrittelin asetta aika tumpelona. Miehet naureskelivat minun aseen käytölle ja toinen sanoi sen olevan vain lelu, siitä suivaantuneena laukaisin aseen miesten välistä suoraan ikkunan läpi. Nautin miesten ilmeen jähmeästä muutoksesta heidän tajutessaan, että sain aseen toimimaan. Nyt piti vielä saada ase naapurille. Miehet ensi pelästyksestä toivuttuaan lähtivät tulemaan minua kohti, laukaisin uudestaan. Ääni kuului, mutta luoti ei lähtenyt. Nyt naapuri tuli ja otti aseen ja latasi - klik, klik - sen uudestaan ja ampui kattoon. Sitten ei ollutkaan ongelmaa, soitto poliisille ja asemiehet vietiin pois. - - -

Koko unen ajan minua ahdisti se etten osannut etukäteen varautua tapahtuvaan ja tietää kuinka toimia, jotta en omalla toiminnallani ainakaan saattaisi sivullisia suurempaan vaaraan.

Yritän kestää ja ajatella, että ajan kuluessa tilanne korjaantuu, mutta silti toive tästä neljän vuoden piinan päättymisestä on niin hallitseva ajatus.

Ottaako päähän ?

Hassun hauskaa uutispätkää. Kela odottaa työttömyyskassan maksupäivistä tietoa koskien sairausaikaa ja työttömyyskassa haluaa kopion Kelan sairauspäivärahapäätöksestä. Hmmm, kummankohan toimittaisin ensin. Ei voi muuta sanoa kuin että mitäpä sitä rahasta, kun on terveyskin jo mennyt. Ketutuksen myötä sarkasmi lisääntyy.

Mutta ei niin pahaa, jottei jotain hyvääkin. Juttelin juuri juristini kanssa potilasvakuutusvahinkolautakunnan kielteisen päätöksen valitusmenettelystä ja onneksi hän on yhtä tuohtunut kohtelustani kuin minäkin. Hän myös lämpimästi suositteli irtisanomiseni riitauttamista. Minuthan irtisanottiin, kun palasin pitkältä sairauslomalta töihin. Voi kuinka suuri merkitys sillä onkaan, että hän on samaa mieltä irtisanomiseni epäoikeudenmukaisuudesta ja kannustaa hakemaan oikeutta. Hän oli sitä mieltä, että pelkkä irtisanomisajan palkka ei todellakaan ole riittävä korvaus. Hän myös lupasi selvittää ketä juristia voisi suositella näiden työriitojen konsultoimiseen.

Kyselytunti

Eilen sain kuulla, että meillä on ihan surkea perhe. Nieleskelin ja nieleskelin, mutta itkuhan multa pääsi. Toinen itkee sitä, että haluaisi nähdä edes kerran isänsä, koska häntä häiritsee kovasti kavereiden kyselyt. Erittäin ahkerasti kyselee kaveri, jonka vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu nyt äitinsä ja isäpuolen kanssa.

Yritin selittää, että näkeminen ei tarkoita sitä, että isä tulee meidän perheeseen. Lapsi sitten, että tuskinpa isä edes haluaa häntä nähdä. Minulla ei ole tarkkaa tietoa isän olinpaikasta eikä isä tiedä hänellä olevan lasta. Ymmärrän toki lapsen halun tavata isänsä.

Tänään sitten jututin lisää aiheesta surkea perhe. Lause nimittäin upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin, sillä olen sairastellut enemmän ja vähemmän lähimenneisyydessä. En ole aina jaksanut, halunnut tai viitsinyt. Hieman omaa syyllisyyttä helpotti, kun kuulin surkean tarkoittavan puuttuvan isän lisäksi puuttuvaa sisarusta (ydinperhehän on isä, äiti ja kaksi lasta), puuttuvaa lemmikkiä, puuttuvaa autoa ja puuttuvaa omakotitaloa.

Mutta olin todella huojentunut, että lapsi uskalsi/halusi kertoa noin negatiivisen asian suoraan minulle. Annoinkin hänelle siitä rohkeudesta kovasti positiivista palautetta. Minä en ole ikinä uskaltanut kritisoida omien vanhempieni tekemisiä - en lapsuudessa enkä nykyään. Äitini teki erittäin selväksi, että vain kilttejä lapsia rakastetaan ja vain kiltit lapset hyväksytään.