Kaunis uni oli tilauksessa, mutta kuinkas kävikään..

Yleisön pyynnöstä huolimatta haluan kertoa näkemäni unen. Jotenkin luulen ettei ihan ajatuksen voimalla voi hallita näkemiensä unien laatua. Vielä kymmenisen vuotta sitten näin lähes aina mukavia unia ja ne mitkä menivät mukavien ulkopuolelle olivat vain outoja.


Olimme isommalla porukalla vietämässä iltaa. Leikimme leikkejä ja pelasimme pelejä, eräänkään korttipelin sääntöjä emme tienneet vaan keksimme itse. Samalla siemailimme keittoa. Eräs ystävättäreni muuttui koko ajan huonovointisemmaksi, oksenteli eikä meinannut oikein pysyä jaloillaan. Minä pelailin, mutta vähän väliä kurkistelin ystäväni vointia. Kyselin häneltä josko hän tietäisi syyn huonovointisuuteensa. Sain epämääräisiä vastauksia ja päättelin, että se on jotain jota hän ei halua minulle kertoa. En kysellyt udellakseni vaan yritin saada selville milloin pitäisi lähteä lääkäriin. Hän oksensi aina aivan yllättäen ja suoraan tuolin viereen lattialle. Hän meni välillä tajuttomaksi ja veltoksi ja silloin päätin, että lääkäriin on lähdettävä. Huomasin myös hänen kaulallaan ohuita verestäviä hankaumia. Epäilin, että joku on kuristanut häntä ohuella narulla, siimalla tai muulla sellaisella.

Olimme ulkona autoilla kun tajusimme, että kukaan ei ole ajokunnossa. Yksi tarjoutui ottamaan riskin, sillä hän ei tarvitse autoa työssään. Selvisi myös ettei hänellä ole korttiakaan niinpä päätimme mennä ratikalla. Jouduimme istumaan kovin erillemme, mutta onneksi ystävättäreni sai viereensä tukijan. Matka kesti ja ystävättäreni vointi heikkeni koko ajan, hengitys vaikeutui, hän rupesi vuotamaan verta. Jonkun ajan päästä totesimme hänen kuolleen. Vasta siinä vaiheessa ystävättäreni kanssa illanistujaisiin tullut tunnusti tietävänsä mitä oli tapahtunut. Ystävättäreni oli kuulema poistanut kohtunsa ihan kotikonstein ja koska verenvuoto oli näyttänyt tyrehtyneen niin hän halusi välttämättä tulla illanistujaisiin. Kun olin sulatellut ja miettinyt mielessäni kuulemaani tosiasiaa minulle kerrottiin (ikäänkuin elokuvan ohjaaja), että nyt kaikki tapahtuu uudestaan täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemmin siis sillä erotuksella, että tiedän mitä ystävättärelleni oli tapahtunut, mutta silti en pysty muuttamaan tapahtumien kulkua millään tavalla. Tiedän vain etukäteen milloin hän oksentelee, milloin alkaa heikotus, milloin hengitysvaikeudet ja milloin hän kuolee. Kaiken muun kestin aika hyvin, mutta sitä kuoleman odotusta oli todella vaikea kestää.

Kuka se kissan hännän nostaa...

Unikissan blogista sieppasin ja tein testin. Jännitti kuin koulun kokeessa konsanaan. Ei ole kehumisen kalastelua vaan kuopasta kipuamista, nyt voi hyvällä mielellä mennä katselemaan

k a u n i i t a unia.

Sain mansikoita

Istuskelin rannalla nautiskelemassa ihanasta päivästä. Lähietäisyydellä oli nuori nainen ja mies nautiskelemassa mansikoita ja kuohuvaa, olivat kaikesta päätellen olleet jo jonkun aikaa. Ehdin istua vain hetken kun nuori mies tuli luokseni haluten vaihtaa 50 centtiset euroon. Vaihdoin koska arvasin mistä oli kyse. Meni hetki ja nuori mies halusi 50 centtiset takaisin tarjoten euroa. Oli tyytyväinen kun en halunnut komissiota vaihtopalvelusta. Nyt oli nuoren naisen vuoro poistua paikalta ja hän totesi minulle mennessään, että otti varmuuden vuoksi puhelimen jos sattuisi jäämään pikkulaan jumiiin. Pian nuoren naisen palattua he keräsivät tavaransa ja Kimmo tuli luokseni tuoden loput mansikat tarjoten niitä minulle. Hän kysyi mitä teen siellä yksin. Kerroin että halusin lepuuttaa ajatuksiani öisen unen jäljiltä. Hän kyseli unesta ja kuunteli kun kerroin suurpiirteisesti mistä oli ollut kysymys. Kun olin lopettanut hän sanoi että eikös kaikki ole hyvin kun tiedät mitä pitää siivota ja toivotti mukavaa kesää. Kiitos.

Tömistelevä hulluus

Menimme kylään Tiinalle, hän asui 9. kerroksessa. Tiesin, että he olivat muuttaneet isompaan asuntoon ja rempanneet sitä uuteen uskoon. Meitä oli mennessä kolme (minä, J ja Hene), mutta päästyämme paikalle meitä olikin neljä (kummisetäni jostain pölähti mukaan). Ensin ihastelimme heidän suuren suurella parvekkeella olevaa puutarhaa. Siellä kasvoi upeita tomaatteja. Sisällä oli lisää taimia odottamassa pääsyä parvekkeelle, elettiin meneillä olevaa vuodenaikaa. Heillä oli kuitenkin aurinkoinen ja lasitettu parveke, joten ensimmäiset tomaatit oli jo kypsymässä. He ylpeilivät kovasti sillä, että ovat lähes kaikessa syömissään vihanneksissa omavaraisia, olleet jo muutaman vuoden. Isäntäväki oli kutsunut meidät syömään ja odotellessamme ruuan valmistumista tutustuimme heidän asuntoonsa jälkikasvun opastamana. Kasveja oli enemmän kuin omiksi tarpeiksi, muitakin kuin hyötykasveja. Jälkikasvu poistui omille teilleen.
Kummisetä halusi näyttää minulle ja J:lle valokuvan, joka oli kuulemma otettu menneellä viikolla Puistolan sillalla. Kuvassa taustalla näkyi villin lännen kaupunki ja epäilykseni heräsi. Tutkittuani kuvaa tarkemmin huomasin, että taustalla olevassa keinussa istui Hene. Kummisetä käski kysymään Henelta josko hahmo todella oli Hene. Hene tuli huoneeseen ja hyökkäsin kimppuun kysymään valokuvan kuvauspaikasta, vastausta en saanut minkäänlaista - kiertelyä ja kaartelua. Tutkin ja pyörittelin kuvaa kädessäni, aivan päivänselvää oli että kuva ei todellakaan ollut menneeltä viikolta vaan pikemminkin muutaman vuosikymmenen takaa. Mitä enemmmän kuvaa tutkin sitä enemmän se minulle aukesi. Kuvasta löytyi riisin viljelijöitä Japanista. Kuvan alalaidasta löytyi tekstiä englanniksi, japaniksi ja saksaksi. Valitettavasti englanninkielinen teksti oli ikäänkuin leikattu pois minun hämäämisekseni. No Japani,hmm, mutta saksaa osaan auttavasti ja siinä puhuttiin vuosisadan (siis 1900-luvun) alun japanilaisista riisin viljelijöistä ja heidän poistumisestaan pelloilta. Kummisetä ei hämääntynyt jäädessään kiinni kertomastaan valheesta, vaan jatkoi kuten aikaisemminkin. Hene sen sijaan muuttui tosi vaivaantuneeksi, olihan hän jo silloin naimisissa ja jokin kuvassa viittasi porstituutioon.

Aloittelimme tutkimusmatkaa muualle asuntoon, Hene ja kummisetä jäi niille sijoilleen. Kysyin ensin emännältä, että kuinka monta kerrosta teillä oikein on käytössänne, emäntä vilautteli jotain seitsemää, mutta asunnon isäntä korjasi luvun yhdeksitoista. Jatkoimme tutustumista muihinkin kerroksiin kun museotilat avautuivat yleisölle. Ei ollut enää privaattiasuntoa ja museoa, vaan lähinnä tunnelma ja ihmismäärä muistutti hulluja päiviä. Tyhjästä ilmaantui henkilökuntaa yhtenäisissä 'univormuissa', tosin eri osastojen 'univormut' poikkesivat toisistaan radikaalisti näin olisi helpompi erottaa eri alojen asiantuntijat. Eipä aikaakaan kun minä ja J olimme hukassa. Siellä oli monenlaisia hissejä - moderneja, puisia ja vain esim. 80 kg kantavia. Yksikin oli kantavuudeltaan sopiva puinen hexagonin puolikas,

mutta hissi ei suostunut ottamaan vastaan kerrosta 9. Kerroksissa oli kirjojen myyntipisteitä ja siellä mm. Seela Sella puffaamassa kirjaansa, siellä oli flipperiosasto, jossa pääsi sisälle flipperiin, tutustumaan niihin kaikkiin esteisiin yms. Me emme sinne menneet - tietenkään. Joka paikassa oli pääasiassa lapsia ja nuoria, aivan joka paikassa. Kyselimme eri osastojen henkilökunnalta kuinka päästä omistajien asuntoon 9 kerrokseen. Kaikki osasivat vain vastata omasta osastostaan, mutta eivät tosin tienneet millä hissillä ko. osastolta pääsisi 9 kerrokseen. Paniikki ja ahdistus alkoi saada aika voimakkaan otteen minusta. Olinhan J:n lisäksi vastuussa Henesta (Hene oli siis kuitenkin aikuinen), koska olin hänet mukanani sinne tuonut. Löysimme vihdoin puisen kuilun ylöspäin, jossa oli kuilun seinämiin kiinnitetty puurimoja askelmiksi eli ikäänkuin seinäkiipeilyä tuubissa. Sain J:n työnnettyä ensimmäiselle askelmalle, mutta vasta sitten tajusin, että minä tällä fyysisellä kunnollani en ikinä selviäisi kyseistä kuilua ylös asti. J palasi takaisin, sillä en voinut myöskään ottaa riskiä, että kadottaisin hänet.
Rakennus oli pyöreä ja suurimmaksi osaksi pystyi näkemään toiselle seinämälle ja bongasin liukuportaat seuraavasta kerroksesta ylöspäin. Ongelmaksi jäi 'vain' löytää pääsy siihen seuraavaan kerrokseen. Kiertelimme ja etsimme, paniikkini lisääntyi koko ajan. Kuin ihmeenkaupalla löysimme pääsyn seuraavaan kerrokseen ja liukuportailla 9:een. Yhdeksäs kerros oli edelleen labyrinttiä minulle ja kiersimme ja kiersimme, kunnes löysimme Henen ja kummisedän pöydästä muutamia kymmeniä näkäräisiä nauttineena. Pyysin heitä pysymään paikallaan kunnes käymme selvittämässä kuinka pääsemme pois ja kotiin, sillä sitä hissiä jolla olimme alunperin tulleet ei löytynyt mistään. Palasimme Henen ja kummisedän pöytään, valitettavasti he eivät enää siinä istuneet, mutta onneksi katse löysi Henen läheiseltä sohvalta ja kummisedän hieman kauempaa Oiva Lohtanderin kanssa istumassa muhkeissa nojatuoleissa mustapunaiset Jokapoika-paidat päällä. Tiedustelin josko kummisetä lähtee mukanamme, mutta he pyyhkäisivät ohitseni esittelemään Jokapoikaa muillekin.
Henen viereen sohvalle oli ilmaantunut kaksi minulle tuntematonta miestä, jotka yrittivät saada Heneä tolpilleen, sillä Hene oli noin niinkuin kansanomaisesti sanottuna kaatokännissä. He tukivat Heneä molemmin puolin kainaloista, Henellä oli jalat spagettia ja muutaman kerran he törmäyttivät Henen kasvot edellä betonitolppaan, ei mainittavampaa vaikutusta. Olin todella pettynyt Henen käytökseen ollessaan minun ja J:n seurassa. Miehet paljastuivat järjestyksenvalvojiksi ja toinen heistä laittamalla avaimen seinässä olevaan avaimenreikään sai seinän aukeamaan ja siellä oli - yllätys yllätys - hissi. Hene tuupattiin meidän kannateltavaksemme, järjestyksenvalvoja painoi napin valmiiksi ja niin olimme matkalla suoraan metrotasolle. Metro, joka alhaalta löytyi oli metro, joka veisi tehtaanmyymälästä varsinaiselle metrolle. Jäimme pois pääteasemalla ja jonkin verran oli tuottanut tulosta minun kovakourainen Henen läpsiminen, sillä hän käveli itse ulos vaunusta. Metrolaiturille pääsi joko liukuportaita tai savista jäätynyttä rinnettä pitkin. Tottakai minä valitsin turvallisemman jäätyneen rinteen. Perustelin sitä itselleni sillä, että hissi- ja liukuporrashelvetti riitti tälle päivälle.

Elämä se on kuin silikkiä vaan

Ahdistus nostaa taasen rajusti päätään. Yölliset pätkät, joita katselen kun kaihtimet on kiinni, eivät hävinneetkään cpap:n myötä. Toki ajattelin antaa aikaa hengityksen tasaantua, mutta nyt on kutakuinkin kuukausi tasoiteltu ja unet eivät anna levolle sijaa. Aamuiset päänsäryt jäivät menneisyyteen heti ensimmäisen ylipaineyön jälkeen ja yöllinen runsas hikoilu poistui. Olen tyytyväinen, mutta sitten en kumminkaan ole.

- - - Viime yönä olin kerrostaloasunnossa ja huomasin sulkiessani tuuletusikkunaa kuinka ulkona tulee lunta noin 10 cm puolessa tunnissa (olen aina ollut matemaatisesti etevä) ja pihalla näytti joku olevan odottamassa taksia. Jostain syystä jouduin ulos ja paikalle tuli poliisiauto, johon olin pakotettu nousemaan. Meitä istui kolme edessä, keskimmäinen ajoi. Ajaja tuikkasi ruuvimeisselillä kolmatta keuhkoon ja pudotti ovesta ulos. Tämän jälkeen ajaja kääntyi puoleeni ja sanoi että sinutkin on 'tapettava'. Kari Väänänenhän siinä ruuvarin kanssa heilui ja tökki siitä kylkeni ohi, mutta kuitenkin puseron läpi. Tokaisi jotain että vaikerra ja tiputti minut liikenteen jakajalle. Jäin siihen makaamaan ja odottamaan kunnes ohjaaja huutaisi poikki. Olin varma, että kyseessä oli kuvaukset, koska Väänänen osallisena.

Olin jälleen kerrostaloasunnossa, kello oli pitkälti yli puolen yön ja pihalla oli alle kouluikäisiä lapsia laskemassa mäkeä ja möyrimässä lumessa. Paheksuin vanhempia, jotka antavat lastensa elää kuin pellossa arki-iltana. Mutta sen verran tein myönnytystä, että ajattelin ehkä syynä olevan lyhyen ja vähälumisen talven. Ystävättäreni oli kylässä ja nyt tekemässä lähtöä, kun huomasin käytävässä naapurin, Ria Katajan, olevan lähdössä rientoihin. Mietin mielessäni, että tämä selittääkin sen kun en koskaan aiemmin ollut nähnyt hänen viettävän yöelämää. Olin hieman kade, että he pääsivät lähtemään yhdessä, mutta tietenkään en näyttänyt saati kertonut sitä heille.

Menin takapihan terassille katsomaan, jotta pääsevät turvallisesti matkaan. Terassilla oli oikein iloiset juhlinnat käynnissä ja olivat iloisia kun avasin oven niin pääsivät tyhjennykselle ja täydentämään juomavarastojaan. Yksi murjaanin näköinen vaalea mies iski silmänsä minuun ja teki itseään tykö. Käyttäytyi kuitenkin humalatilaan nähden suht sivistyneesti. Koko ajan minua vaivasi miksi mies vaikuttaa niin kovin tutulta. Naapuri näki kuinka väki vaelsi terassilta sisälle ja tuli oven kautta tyhjentämään asuntoa. Ystävättäreni oli noussut taksiin ja lähtenyt. Paikalla asunnossa oli vain murjaani ja naapuriin ihastunut pitkä mies. Lupasin murjaanille aivan varmasti vastata hänen soittoonsa seuraavana päivänä, mikäli numero olisi hänellä vielä silloin tallessa. Lähtivät kuin hidatetussa filmissä, vielä oven raosta vakuutellen yhteydenottoa ja kysellen josko olen aivan varma etten halua kuitenkin hänen jäävän viereeni yöksi. Vakuutin tietäväni mitä teen ja niin kaverukset poistuivat. Menin terassilta katsomaan heidän menoa ja silloin tajusin kuka murjaani on -Mieheni on palkkionmetsästäjä. Helpotukseni oli valtaisa kun tajusin, että hän ei tee taviksille mitään pahaa.

Näin kuitenkin samalla kuinka alaovesta tuli avaimilla kaksi asein ja peitetyin kasvoin varustettua miestä sisään. Kerroin naapurille ja hän piipahti kotonaan ja palasi hervottoman käsiaseen kanssa luokseni. Jähmetyimme oven saranapuolelle odottamaan - ovi oli lukossa - mutta kekseliäitä ja yli-inhimillisiä ominaisuuksia omaten asemiehet saivat irrotettua soittokellon ja sen ja postiluukun kautta pääsivät oven sisäpuolella olevaan lukkoon käsiksi ja sisälle. Naapuri ei ehtinyt käyttää asettaan edes uhkaamiseen, kun miehet olivat jo niskan päällä. Miehet vihjailivat koko ajan seksuaalisen väkivallan tekemisestä ja olivat vakuuttuneet, että minä olisin neitsyt joten minua se vahingoittaisi eniten. Naapuri kuitenkin viettelevän kutsuvasti asettui sängylle ja vilautteli hameen helmojensa alta paljastuvaa herkkua. Sai jopa pienen häpeän punan nousemaan poskilleen ja miehet kiinnostuivat hänen vahingoittamisestaan minua enemmän. Tajusin naapurin heittäytyneen houkutuslinnun osaan, jotta minä ottaisin aseen piilosta ja käyttäisin sitä uhkailuun. Nostin aseen ja ongelmia aiheutti aseen paino. En ensin edes löytänyt liipasinta, pöyrittelin asetta aika tumpelona. Miehet naureskelivat minun aseen käytölle ja toinen sanoi sen olevan vain lelu, siitä suivaantuneena laukaisin aseen miesten välistä suoraan ikkunan läpi. Nautin miesten ilmeen jähmeästä muutoksesta heidän tajutessaan, että sain aseen toimimaan. Nyt piti vielä saada ase naapurille. Miehet ensi pelästyksestä toivuttuaan lähtivät tulemaan minua kohti, laukaisin uudestaan. Ääni kuului, mutta luoti ei lähtenyt. Nyt naapuri tuli ja otti aseen ja latasi - klik, klik - sen uudestaan ja ampui kattoon. Sitten ei ollutkaan ongelmaa, soitto poliisille ja asemiehet vietiin pois. - - -

Koko unen ajan minua ahdisti se etten osannut etukäteen varautua tapahtuvaan ja tietää kuinka toimia, jotta en omalla toiminnallani ainakaan saattaisi sivullisia suurempaan vaaraan.

Yritän kestää ja ajatella, että ajan kuluessa tilanne korjaantuu, mutta silti toive tästä neljän vuoden piinan päättymisestä on niin hallitseva ajatus.

Pitihän minunkin kokeilla

K.I.R.A.J.A.: Kaunis, Innoittava ja Rehellisen Avulias
Järki-ihminen joka Ailahtelee

K.I.R.A.J.A.: Kiva, Ilahtunut, Raju ja Aulis Järki-ihminen
joka Armahtaa

K.I.R.A.J.A.: Kiva, Isopäinen ja Reippaan Aivovammainen Juppi
joka Armahtaa

K.I.R.A.J.A.: Kasvava ja Iloinen Rasvaletti
joka Ailahtelee, Jippoilee ja Avustaa

K.I.R.A.J.A.: Kivan Innoittava ja Raivoraittiin Avulias Juntti
joka Armahtaa