Kyselytunti

Eilen sain kuulla, että meillä on ihan surkea perhe. Nieleskelin ja nieleskelin, mutta itkuhan multa pääsi. Toinen itkee sitä, että haluaisi nähdä edes kerran isänsä, koska häntä häiritsee kovasti kavereiden kyselyt. Erittäin ahkerasti kyselee kaveri, jonka vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu nyt äitinsä ja isäpuolen kanssa.

Yritin selittää, että näkeminen ei tarkoita sitä, että isä tulee meidän perheeseen. Lapsi sitten, että tuskinpa isä edes haluaa häntä nähdä. Minulla ei ole tarkkaa tietoa isän olinpaikasta eikä isä tiedä hänellä olevan lasta. Ymmärrän toki lapsen halun tavata isänsä.

Tänään sitten jututin lisää aiheesta surkea perhe. Lause nimittäin upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin, sillä olen sairastellut enemmän ja vähemmän lähimenneisyydessä. En ole aina jaksanut, halunnut tai viitsinyt. Hieman omaa syyllisyyttä helpotti, kun kuulin surkean tarkoittavan puuttuvan isän lisäksi puuttuvaa sisarusta (ydinperhehän on isä, äiti ja kaksi lasta), puuttuvaa lemmikkiä, puuttuvaa autoa ja puuttuvaa omakotitaloa.

Mutta olin todella huojentunut, että lapsi uskalsi/halusi kertoa noin negatiivisen asian suoraan minulle. Annoinkin hänelle siitä rohkeudesta kovasti positiivista palautetta. Minä en ole ikinä uskaltanut kritisoida omien vanhempieni tekemisiä - en lapsuudessa enkä nykyään. Äitini teki erittäin selväksi, että vain kilttejä lapsia rakastetaan ja vain kiltit lapset hyväksytään.